Kiitollinen tänään

Torstai 14.7.2016 klo 20.21 - Kati

Kävin viime viikolla Koitelinkoskella joogaamassa. Ajattelin, että jos nyt johonkin ulkoilmajumppaan saan kesän aikana ahterini raahattua, niin ehdottomasti tuonne. Oli kyllä ihan mielettömän rauhoittavaa kuunnella kosken kohinaa ja joogata ulkona!

Ohjaaja Kirsi Lehtosaari kehotti pariinkin otteeseen harjoituksen aikana miettimään asioita, joista juuri tänään tuntee kiitollisuutta. Olen pitänyt eräänlaista kiitollisuuspäiväkirjaa (hih, kyllä!) aina marraskuussa, kun vietän ikiomaa #mukavamarraskuu -hihhulikuukauttani, mutta ei minun nytkään tarvinnut kiitollisuuden aiheita kaukaa hakea.

Yksi erityinen kiitollisuuden syy putkahti postilaatikosta muutama viikko sitten. Tutkintotodistus! Olen nyt uudelta ammatiltani virallisesti lauluntekijä. Kolme vuotta sitten haarautunut uusi elämänpolku on ollut ihan mieletön matka ja parasta on, että kaikki on vasta alussa. Silti jokainen, joka tuntee näyttötutkinnot, tietää, ettei sellainen ole mikään läpihuutojuttu vaan vahva ammattitaito pitää osoittaa jo näytössä.

Voi, miten kiitollinen tästä kaikesta olenkaan. Ja ensi kuussa julkaistaan uutta musaa!

Kuvat: minä ja Mikko

Kokeilin tätä!

Torstai 7.7.2016 - Kati

Melkein mikään ei ole mielestäni niin turhaa kuin ruuan heittäminen roskiin. Siksi riensin heti testaamaan uutta ResQ-sovellusta, jolla voi ”pelastaa” ravintoloiden ylijäämälounaita edullisempaan hintaan lounasajan päätyttyä. Oheinen juttu on tänään ilmestyneestä Kale!:sta.

Ensimmäinen juttu muuten, jonka kuvasin kännykällä! Somehenkiset kuvat sopivat mielestäni hyvin tämän tyyppiseen juttuun, joten siksi.

Kalevan uuden kaupunkilehden myötä olen saanut laittaa itseni likoon muutenkin. Jokin viikko sitten testasin mielenkiintoista tärinärentoutusta (TRE). Vähän jännitti, mutta turhaan. Nyt olen ottanut TRE:n osaksi jokaviikkoista kehonhuoltoani. Ihan mahtava (ja hauska!) työkalu!

Tammikuussa kokeilin ilmajoogaa, josta tehtiin videokin. Tällaiset kokeilujutut ovat tosi mukavia tehdä. Loppujen lopuksi ne eivät ole kovinkaan kaukana elokuvakriitikon työstäni: molemmissa yritän aina kertoa plussat ja miinukset ihan tavallisen ihmisen silmin, turhia hymistelemättä.

Jalat tukevasti taivasta kohti

Tiistai 12.1.2016 klo 10.56 - Kati

Olen tehnyt tälle vuodelle lupauksen. Lupaan pitää parempaa huolta kropastani. 

Eipä sillä, ihan hyvää huolta olen mielestäni pitänyt siitä tähänkin saakka. Loppuvuodesta tein Laturin Energiatestin, jolla mitataan terveydentilaa, fyysistä kuntoa ja jaksamista. Sen antama energiaindeksi kertoo ajan, jonka jaksaa energisesti puuhailla vuorokauden aikana. Maksimitulos on 16 tuntia ja omani oli 12 tuntia, josta on siis vielä parannettavaa.

Elän suhteellisen hidasta elämää ja vältän asioita, jotka aiheuttavat minulle stressiä. Nukun paljon, syön terveellisesti ja liikun... noh, enemmänkin voisin. Lupaukseni liittyykin siis jälkimmäiseen. Kahvakuulaa, joogaa, ratsastusta, tanssia... enemmän!

Ilokseni löysin uuden lajin: ilmajoogan! Siinäpä koko kroppaa kuin huomaamatta kurittava laji, joka on vielä kaiken lisäksi hauskaa! Kokeilukerrastani on nähtävillä Mikon kuvaama video, joka julkaistiin Sanomalehti Kalevan uuden Kale! -kaupunkilehden netissä viime viikolla. Jutun pääsee lukemaan Kale!:n näköislehdestä sivulta 10.

Jalat tukevasti taivasta kohti -aate pätee elämässäni muutenkin. Odotan innolla, mitä uusi vuosi tuo tullessaan. Tähänastinen elämä on opettanut, että jotain hyvää odottaa varmasti nurkan takana.

Namaste!

"Jos en ratsastaisi, olisin kireä ja tyhmä lehmä"

Perjantai 23.10.2015 klo 21.58 - Kati

Otsikko on suora lainaus Katja Ståhlin blogikirjoituksesta Anna-lehden verkkosivuilla. Kolahti. No niinpä!

Olen ratsastanut 31 vuotta. Pisin taukoni on ollut viisi kuukautta. Ratsastus on siis aina kuulunut elämääni, arkeeni, viikkorytmiini. Lyhyesti sanottuna: etuoikeuksiini.

Tänä syksynä sydämeeni on tulvinut rakkaan harrastukseni parissa erityinen ilo ja kiitollisuus. Olen nimittäin ikään kuin palannut alkuun: ratsastan taas samoissa puitteissa joissa ratsastin ensimmäisellä omalla hevosellani yli kaksikymmentä vuotta sitten. 

Se tuntuu ihan älyttömältä! Omasta mielestäni olen se sama heppatyttö kuin silloin, on tapahtunut ihan hassu aikahyppy. Seuraan vierestä, kun silloinen tallikaverini pitää estevalmennusta omalle tyttärelleen, joka valkoisine satuponeineen näyttää ihan samalta kuin tuo tallikaveri silloin jotain 25 vuotta sitten. (yhtenä päivänä tallikaveri ratsasti ponia, ja minun piti ihan hieraista silmiäni, että 80-luvullako tässä yhtäkkiä ollaan!)

Facebook-tuttavistani varmaan puolet on heppaihmisiä, läheisistä ystävistänikin moni. Meille heppaihmisille on aina olemassa yhteisö, joukko samankaltaisia, niitä, joiden kanssa joskus käytiin samalla tallilla. 

Nämä ihmissuhteet eivät ole yhdentekeviä: puolituttujenkin hevosnaisten keskuudessa lymyää erityinen auttamisen meininki. Olen ziljoonat kerrat elämässäni törmännyt tähän mitä moninaisimmissa tilanteissa. Juuri tänään huikkasin pienen avunpyynnön Facebookiin, ja hetki sitten se konkretisoitui kotiovellani puolitutun heppaihmisen toimesta.

Useinhan käy niin, että lähellä olevia asioita on vaikea nähdä kauempaa. Minä sain osuvan muistutuksen muutama viikko sitten, kun olin kuvauskeikalla liikuntarajoitteisten ihmisten keskuudessa. Lounaspöydässä keskusteltiin ratsastusterapiasta. Siitä, miten hyvää hevonen tekee ihmiselle, kuinka ratsastusterapia on mieletöntä terapiaa mielelle, hermostolle ja fysiikalle. Puhuja poti vaikeaa MS-tautia ja kertoi, kuinka oli joutunut pyörätuoliin sen jälkeen, kun Kela ei enää korvannut hänelle ratsastusterapiaa. Sattumaa, tai ehkä ei?

Siinä minä istuin hiljaa ja mietin, että minä olen saanut nauttia tätä terapiaa 31 vuotta. Se on ehkä juuri se syy, ettei minusta ole tullut kireää ja tyhmää lehmää.

P.S. Tänä viikonloppuna ratsastuksen huippunimet kokoontuvat jälleen Helsinki Horse Show’hun. Minulla on tänäkin vuonna ilo seurata (etänä tällä kertaa) pohjoissuomalaisten ratsastajien (edellä mainittu tallikaveri heidän joukossaan) kisaviikonloppua ja naputella muutamat rivit aamun Kalevaan. Ratsastus on ennen kaikkea hienoa urheilua!

Sijoittaja jo vaipoissa

Tiistai 14.7.2015 klo 22.02 - Kati

Ystäväni Minna haastoi Facebookissa ystäviään seuraamaan esimerkkiään ja kirjoittamaan oman sijoitustarinansa. Koiriin ja elämyksiin sijoittavan Minnan juttu on julkaistu Sijoittaja.fi:ssä.

Minä olin sijoittaja jo ennen kuin osasin puhua. Äidilläni ja isovanhemmillani oli tapana pistää synttäri- ja joulukrääsän sijaan nimelläni siivu osakkeisiin, joukkovelkakirjalainoihin ja valtion obligaatioihin. Kyse ei ollut mistään suurista summista, mutta koska korolla on tapana kasvaa korkoa, noista sijoituksista on ollut myöhemmässä elämässäni minulle merkittävää hyötyä ja innostuin pienistä sijoituksista itsekin.

Pienyrittäjän on pakko suunnitella

Luovan alan freelancerina tuloni eivät totisesti päätä huimaa ja lomista ei maksa kukaan. Moni ajattelee, etteivät sijoittamiseen liittyvät asiat kosketa pienituloisia millään tavalla. Itse ajattelen, että ainoa keino paitsi päästä nauttimaan elämästä, myös selviytyä tästä joskus eläkkeelle asti on sijoittaa vähäiset rahansa järkevästi.  Sijoittamiseen liittyvät asiat koskettavat mielestäni siis nimenomaan juuri meitä pienituloisia.

Nykyisellään omistan osakkeita ja sijoitan rahastoihin. Olen myös seurannut äidin esimerkkiä ja säästän ja sijoitan muutaman kympin kuukaudessa myös lapselleni.

Olennaisinta on olla sijoittamatta

Olennaisinta sijoittamisessani on se, mihin en sijoita. En haali tavaraa. Olen kutistanut menoni minimiin. Lämmitän taloni itse pilkotuilla puilla ja kuljen autolla vain pakolliset matkat. Käytän ahkerasti kirjastoa. Ompelen itse. Olen kahden ja puolen vuoden ajan säännönmukaisesti pyrkinyt eroon turhasta roinasta ja lopettanut ostamasta uutta. Shoppailen toisinaan kierrätyskeskuksessa ja kirppiksellä. Toissapäivänä ostin täydelliset farkut 50 sentillä, eikä se ollut minulle mitenkään erityinen löytö.

Tavaran kierrätys ja päätös olla ostamatta ovat minulle paitsi satsaus omaan talouteeni (ja siihen tulevaan eläkkeeseeni joka sekin on pienyrittäjän itse maksettava), myös ennen kaikkea sijoitus tulevaisuuteen. En käsitä, miten voisimme kuvitella maapallon kestävän nykyistä kulutustahtia. Jos jotain, niin tämän haluan täsmentää lapsellenikin.

Minnan tavoin sijoitan elämyksiin. Mieluummin rantahiekan tuntuun varpaissa kuin alati uusiin korkkareihin. Silloin kun jotain oikeasti tarvitsen, ostan parasta ja kauneinta, koska laadukkaat kengät, toimivat kodinkoneet ja hyvännäköinen polkupyörä ovat asioita, jotka tekevät elämästä nautittavaa.

P.S. Lainaa kirjastosta tämä: Havia, Lappalainen, Rinta-Loppi: Erilainen ote omaan talouteen. Vapaus, onni ja hyvä elämä.

Tarinani on julkaistu myös Sijoittaja.fi -sivustolla.